Ajatuksia hetkestä, jolloin tajusin, että minulle on käynyt jotain vakavaa. Ei oltu flunssan tai varpaanmurtuman takia päivystyksessä.

 

 

Minulla ei ole sanoja.

Aina sanat eivät edes riitä,

mutta nyt niitä ei vain ole.

Ei puhetta.

On ymmärrys ja katse.

Puhun katseellani.

Kerro voitko luvata, etten kuole tähän?

Sen minä ymmärrän.

 

 

 

 

Lähden yksin kohti tuntematonta.

Kaikki tuttu jää.

Valot vilkkuvat auton katolla.

Taitaa olla perkeleen kiire.

Katselen ikkunasta,

en tiedä mikä minua odottaa.

Pyydän katseellani rohkaisua.

Vieraan ihmisen ystävälliset sanat tuovat lohtua.

Hymyilen varovasti.

Antaa mennä,

katsotaan mitä kohtalo on järjestänyt.